Olin osa A-studion jaksoa, joka käsitteli (vaalitulosten lisäksi) henkisyyttä ja sen tulevia muotoja. Yle teki juttua siitä, miten moni nuori nainen kaipaa elämäänsä jotain tavallisen arjen lisäksi, mutta kirkko ei vedä puoleensa.
Studiossa keskustelemassa olivat uskontotieteilija Mikko Sillfors ja hyvinvointivalmentaja Kirsi Salo. Kirkon kannan juttuun antoi piispa Kaisamari Hintikka. Minä olin tietysti esimerkki nuoresta naisesta, joka on kaivannut elämäänsä jotain tavallisen arjen lisäksi.
Keskustelu henkisyydestä kävi mielenkiintoiseksi ja siksi halusin kirjoittaa itsekin aiheesta blogiin lyhyesti, juuri sopivasti pääsiäisenä.
Jakso tuli ulos keskiviikkona 17.4. ja on katsottavissa täältä.
Henkisyys on erilaista meille jokaiselle. Osalle se on uskonnollista ja sisältää esimerkiksi kirkossa, moskeijassa tai temppelissä käymistä ja osalle se voi olla jotain aivan muuta, kuten hiljentymistä, meditaatiota tai rituaaleja – mitä tahansa.
Minusta henkisyys on jotain, mikä on materian saavuttamattomissa: itselleni on selvää, että maailmassa on paljon enemmän kuin se, mikä on meille näkyvää. Muistan myös ihanan opettajani sanoneen: “there is only so much the eyes can see”.
Niinpä. Minusta meissä ihmisissä on jokin osa, joka ei tuntisi oloaan eheäksi, vaikka se saisi itselleen kaiken materian, mitä silmillä voi nähdä. Valtaosalla meistä on kuitenkin sellaisia henkisiä tarpeita, joita materia ei tyydytä.
Henkisyys on myös elämän kokemista kaikkine väreineen. Kukaan meistä ei oikeastaan voi välttää sitä tosiasiaa, että tässä maailmassa on sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä tapahtumia. Olen ymmärtänyt, että jos kaipaa elämäänsä miellyttäviä kokemuksia, tulevat epämiellyttävät mukana – ilman toista ei ole toista. Henkisyys luo tällä tavalla myös luottamusta, pohjaa ja turvaa vaikeiden tapahtumien keskellä.
Minulle henkisyys merkitsee jollain tavalla myös kasvamista, itseni tutkimista ja ennen kaikkea itsekseni tulemista. Se ei ole nopea ratkaisu, jotta voisin tuntea oloni onnelliseksi, vaan elämän mittainen polku, jonka aikana kohtaan itseni kokonaan – myös ne ei niin miellyttävät puolet. Tähän tarvitaan sallivuutta ja hyvåksymistä, jotka minusta sisältyvät henkisyyteen.
Henkisyyttä voisi kuvata myös sisäänpäin kääntymiseksi. Joksikin sellaiseksi, mitä voi nähdä ja tuntea, kun laittaa silmät kiinni.
Piispa Kaisamari Hintikka kertoi A-studion haastattelussa, että “se jota kirkossa etsitään ja kaivataan on Jumala ja siinä matkalla voi löytää itsensä”. Kirsi Salo vastasi tähän, että hänellä asia toimii toisinpäin: kun hän kääntyy sisäänpäin, hän löytää Jumalan. Olen Kirsin kanssa täysin samaa mieltä tästä, mutta harvoin käytän termiä ‘Jumala’, sillä se liittyy niin vahvasti kristinuskoon ja saa joskus aikaan voimakkaita tunnelatauksia.
Ehkä tuossa on yksi isoimmista syistä, miksi tällä hetkellä henkisyyttä ei etsitä kirkosta. Vai mitä itse ajattelet? Minusta tuntuu siltä, että kristinuskon arvot ja ohjeet tulevat jollain tavalla ulkoa sisään, eivätkä sisältä ulos. Minulle henkisyys on juurikin jotain, mikä nousee sisältä ulos.
Vaikka henkisyys voi jollain tavalla näyttää ja olla itsensä etsimistä, ei henkisyys ole itsekästä tai yhteyksien katkaisemista, vaan täysin päinvastoin. Henkisyys on yhteyttä itseen, mutta myös muihin eläviin olentoihin sekä kosmokseen. Olen istunut lukemattomilla hiljaisuuden retriiteillä meditoimassa puhumatta tai katsomatta muihin. Retriiteillä yhteys toisiin ja kosmokseen on jotain aivan käsittämättömän suurta.
Ja sitäpaitsi, kun meillä on henkinen harjoitus ja voimme keskustella sekä jakaa elämän isoja kysymyksiä toisten kanssa, emme ole yksin. Huomaamme, että unelmat, haaveet, vaikeudet, haasteet ja kivut ovat universaaleja: joku toinen jakaa saman kokemuksen. Tämä tuo meitä lähemmäksi toisiamme, se on varmaa.
Yhteys, jota henkisyys tuo, tuntuu aidolta, myötätuntoiselta ja rakastavalta – totuudelta.
Ehkä henkisyys on minulle lopulta totuuden etsimistä? Tai paremmin sanottuna: ihan vain totuutta.
Mitä se on sinulle?
—
Eveliina
—
P.S. Ihanaa muuten olla jutun nuori nainen edelleen yli kolmekymppisenä! Mitenköhän kauan tätä voi jatkua, tietääkö kukaan? Ehkä kutsun itseäni nuoreksi naiseksi vielä seiskavitosena, toivottavasti muutkin. 😉
